Itken nykyään melko paljon. No jaa, ehkä ei voi sanoa että "paljon", mutta ainakin reilusti enemmän kuin ennen. Milloin missäkin - joskus liikkatunnin tai jumpan jälkeen [olen niin huono liikunnassa että tulee älyttömän paha mieli ja huono omatunto], joskus kun olen yksinäni jossakin ja tunnen oloni yksinäiseksi, joskus kotona [sen jälkeen kun olen riidellyt siskoni kanssa ja hän lyö minua tai silloin kun piirtäminen, maalaus, kirjoittaminen, pelaaminen tms. ei tunnu onnistuvan ollenkaan], ja joskus jopa koulussa silloin kun tehtävät ovat menneet päin prinkkalaa. Siitäkään minun ei pitäisi edes huolehtia kun menestyn koulussa yleensä niin hyvin, kokeista tulee yleensä ysiä ja kymppiä.

Itkemishetkenä kaikki inhottava ja surullinen kerääntyy isoksi möykyksi, joka menee kaikkien iloisten asioiden edelle ja pakottaa painamaan pään käsiin sekä vuodattamaan kyyneliä. Erityisesti kaikki huono itsessä tulee mieleen, kaikki rumasta ulkonäöstä ja inhottavasta käytöksestä aina huonoon piirustustaitoo asti. Noita asioita tulee tietysti liioiteltua ja pari asiaa saattaa jopa tulle keksittyä, kun jotenkin alitajuisesti yrittää saada itkemisen aihetta. Se kuulostaa naurettavalta, mutta kun  miettii tarkemmin, niin se taitaa olla. Kuka nyt haluaa ilman syytä itkeä?

Ystäville ei haluaisi näyttää ollenkaan että itkee, kuka nyt haluaa tulla leimatuksi itkupilliksi. Kehenkään ei voi luottaa, varsinkaan sen jälkeen kun on tajunnut että puhuu itsekin kaikenlaista pahaa kavereistaan, välillä jopa ilman tiedostamista. Perheellekään ei haluaisi oikein kertoa. Vaikka he ovatkin läheisiä, ei silti tunnut kivalta -perheenkään sisällä- että muut saattavat pitää sinua jotenkin heikkona tai lapsellisena. Sen lisäksi pelkää [tai ainakin minä pelkään ja luultavasti pari muutakin suunnilleen minun ikäistäni] sitä että vanhemmat alkavat paasata jotain siitä "herkästä murrosiästä". Yh. Minusta ainakin tuntuu ahdistavalta että elämä on ainakin jonkin verran kaavoitettua. Se on jaettu eri ikäaikoihin, on uhmaikää, kyselyikää, leikki-ikää, murrosikää, oppi-ikää, keski-ikää ja lukemattomia muitakin eri ikäjuttuja joilla on kaikilla omat huonot puolensa. Toisaalta nämä ovat ehkäpä hyödyllisiä - tietää ainakin jotakin tulevasta elämästä. Mutta kun tietää jotain etukäteen, syntyy odotuksia ja odotuksien kanssa käy lähes aina niin että odottaa joko niin innolla että pettyy kun pääsee koohtaamaan odottamansa ajan tai muun asian tai toisinpäin, pelkää pahinta ja kun lopulta odotettu asia tulee eteen ei se olekaan läheskään niin paha juttu ja vuosien pelko, ahdistus ja valmistautuminen on mennyt hukkaan.

Mutta sellaista se on, missä valoa, siellä myös varjoja. Missä iloa, siellä myös surua.

Elämä on.